lauantai 30. syyskuuta 2017

Red tears run down my scattered face

Oli hirveän luova fiilis. Mietin kirjoittamista. Mietin sitä, kun nuorempana aina tämän fiiliksen tullessa istahdin tietokoneen ääreen ja aloin vaan kirjoittamaan. Haaveenani oli kirjoittaa kirja. Aloin monesti suunnittelemaan ihan kunnolla kirjan kirjoittamista, mutta ikinä en yhtäkään tarinaa saanut loppuun asti. Aina kyllästyin kesken kaiken, ja sain uuden idean jota aloin sitten kirjoittamaan. Ikävöin noita aikoja. Ikävöin sitä, kun oli vaan helppoa kirjoittaa. Ne sanat vaan tulivat päästäni luontevasti. Sain hyvää tekstiä aikaan. Uppouduin usein moneksi tunniksi kirjoittelemaan, ja nautin siitä. Sain sillä toteuttaa itseäni ja jotenkin se myös rauhoitti mua. Nytkin mietin hetken aikaa, että olisi ihanaa alkaa taas kirjoittamaan jotakin. Sitten yritin miettiä että mitä... mitä mä kirjoittaisin? En keksi mitään. Avaan vain bloggerin ja päätän, että kirjoitan edes sinne ajatuksistani. No, kun tekstikenttä lävähtää eteeni, en keksi siihenkään mitään kirjoitettavaa. Vituttaa.

No joo, sainhan mä nyt jotakin aikaiseksi. Mulla on taas jotenkin niin rikkinäinen olo. Tuntuu, että kaikki haavat on auki ja mä pelkään että ne tulehtuvat taas. Pelkään että olen haavoittuvampi nyt. Pelkään taas masennusta, tai oikeastaan ihan kaikkea siihen liittyvää. Pelkään että ahdistus palaa elämääni joka päiväisenä. Pelkään, että en pysty kohta nauttimaan taas asioista, mistä yleensä nautin. Pelkään psykoosia. En edes tiedä miksi pelkään sitä... tai ehkä siksi, kun pääni on aivan sekaisin tällä hetkellä ja mulla on tosi outoja ajatuksia. Tuntuu jotenkin hankalalta pysyä tässä maailmassa...

Ahdistus on ollut nyt pari viikkoa miltei joka päivä mun elämässä. En tiedä, johtuuko se siitä että nukun joka ikinen yö 5 tuntia, paitsi vapaapäivinä. Olen aivan sekaisin koulussa, kun olen nukkunut niin vähän. Unohtelen kokoajan kaikkea, en pysty keskittymään edes hetkeä mihinkään. Stressaan helvetisti kaikesta. Tähän ei myöskään auta se yhtään, että en saisi olla tuntiakaan pois koulusta tällä hetkellä. Mulla on helvetisti poissaoloja ja tämän takia olen pulassa koulussa. Ahdistaa. Ahdistaa, että mun pitäisi olla joka ikinen päivä vähintään se 8 tuntia koulussa. Mieluiten enemmänkin. Tämä on ahdistavaa, kun en mä pysty tekemään edes kuutta tuntia hommia koululla. Ei vaan riitä pää siihen. Väsyn niin helvetin nopeasti ja helposti. Stressi on aiheuttanut varmasti mulle ahdistusta ihan helkkaristi lisää, oon ihan lamaantunut siitä. Odotan vaan, että tämä jakso loppuu koulussa. Tosin pelkään, että en jaksa tätä jaksoa loppuun tämän kaiken takia...

On ollut niin lohduton olo. Tekee mieli vaan lopettaa opiskelut. Luovuttaa... mä vihaan sitä. Mä vihaan sitä koulua. Mä inhoan niitä opettajia. Mä inhoan ihan kaikkea siinä paikassa. Kaikista eniten vihaan sitä siksi, että se tekee mun ololle tämän. Se tuo takaisin kaiken sen, mistä olen päässyt joskus eroon. Mä en vittu halua sitä enää. Miten vitussa joku voi tehdä mulle tämän taas? Mä vihaan niiiin paljon. Mä haluan vaan huutaa kaikille että ettekö te vittu ymmärrä mitä teette mulle. Te pilaatte mun elämän, jonka olin niin kivasti saanut rullaamaan. Te saatte mut taas luovuttamaan. Mä haluan satuttaa itseäni taas. 

Ensi viikolla psykiatrialle. Jännittää. Tai siis, jännittäisi jos jaksaisin jännittää edes enää...  Lääkäri kuulosti puhelimessa hieman inhottavalta, mutta toisaalta hän saattoi olla vaan vähän pihalla. En tiedä, toivon että se johtui vaan siitä. Jospa näitä asioita saataisiin taas eteenpäin ja saisin elämäni takaisin raiteille. Tällä hetkellä on vaan niin hankalaa kaikki. Itkettää, mutta en vaan jaksa itkeä..

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Chillpill

Kauniina kesäyönä on ihana istua pihalla. Aurinko on laskenut, mutta taivas on silti oranssi jossain kaukana. Lintujen ääniä kuuluu joka suunnasta, mutta muuten on hiljaista. Kerrankin mulla on hyvä olla, vaikka en tee muuta kuin istun hiljaisuudessa. Yleensä tarvitsen jotain ärsykkeitä ympärille, mutta nyt olo on jotenkin ihanan levollinen. Tätä mä oon niin kaivannut... 

Oon niin ylikierroksilla kokoajan töistä. Tunnit kasvaa viikko viikolta ja tuntuu että asun työpaikalla. Ei siinä, tykkään työstäni tällä hetkellä mutta välillä se vituttaa ja kyllästyttää. Välillä itkettää, kun tuntuu että ei paljoa muuta elämää ole. Kun pääsen kotiin, olen niin rättiväsynyt että hyvä kun jaksan lähteä ulos lenkittämään koiraa. En melkein jaksa edes laittaa ruokaa. En jaksa mitään... Silti illalla en saa unta ja valvon - niin kuin nytkin - melkein aamuyöhön ja sitten herään aamulla yli väsyneenä ja haaveilen koko päivän nukkumisesta. Tänään oli sen osin kamalin päivä, nukuin pommiin ja koko päivä meni ihan koomassa. Minuutit kului super hitaasti ja silmäluomet painuivat väkisin alas. Onneksi kuitenkin selvisin, oon niin onnellinen jo siitä ajatuksesta että tässä mä olen, kotipihassa ja raskas pitkä työpäivä on selätetty aikaa sitten. Pitäisi vaan olla jo untenmailla, koska huomisesta tulee yhtä pitkä ja raskas, jos taas vedän alle kuuden tunnin unilla... 

Mä en ymmärrä näitä mun uniongelmia. Mulle ei vaan yksinkertaisesti tule mitään unirytmiä päälle. Nytkin olen herännyt ties kuinka monta aamua putkeen aikaisin. Silti menen nukkumaan helvetin myöhään enkä edes saa sitä ennen unta - paitsi päiväunet tietysti. Joka ikinen kerta roikun puhelimella, tietokoneella tai pihalla tähän aikaan. En vaan pääse nukkumaan ajoissa. Pitäisi ehkä alkaa käyttämään jotain unettavaa välillä iltaisin, mutta kun nekin aina pääsee unohtumaan. Oon taas niin hiton hajamielinen kokoajan (ei varmaan ole yhteydessä ollenkaan tähän nukkumisen vähyyteen.....).

Lopetin Voxran. En enää vaan jaksanut sitä miksikä se muutti mut. Söin sitä päälle kuukauden, eikä ne sivuoireet mihkään lähteneet. Tuntui vaan siltä, että ne paheni kokoajan. Joka ikinen riita mikä meille tuli poikaystävän kanssa, tuntui aina pahemmalta. Joka ikinen kerta sanoin kamalampia asioita, ja olin aivan hullu. Eniten se satutti kuitenkin mua itseäni, sillä häpesin sitä mitä olin mutta en voinut sille mitään. Vihasin sitä kaikkea mitä tein ja sanoin, joka pahensi itseni sättimistä ja se taas pahensi itsetuhoisia ajatuksia. Teki mieli monta kertaa viiltää, tai tehdä jotain muuta yhtä typerää. Vaikka mulla ei edes ole mikään. Mulla ei ollut paha olla. Muuta kuin sitten kun se tuli se romahdus... Sitten oltiin niin pohjalla. 

Äsken sen tajusin, että oon kuin eri ihminen taas kun en syö lääkkeitä. Ei ahdista läheskään niin paljoa tai jos ahdistaa, niin osaan ajatella itseni ulos siitä. En ole enää agressiivinen hullu, enkä edes itke joka asiasta. Olo on aika hyvä, tietty välillä meinaa ahdistaa pahastikin ja vituttaa. Mut se on semmosta mulle normaalia käytöstä taas. Ehkä silloin masentuneena kun tota söi niin tuntui hyvältä kun masennus lähti.

En tiiä onko tässä mun tekstissä taas vaihteeksi mitään järkeä, mutta ei se mitään. Teki mieli vaan kirjottaa. Yhtään ei väsytä, mutta kai se on pakko mennä sänkyyn pyörimään ja pakottamaan itseä uneen. Huomenna aamulla sitä taas katuu kun ei aikaisemmin yrittänyt. 

tiistai 30. toukokuuta 2017

Stay positive?

6:20. Herätyskello soi. Nousen ylös, sillä en tahdo myöhästyä koulusta - ainakaan paljoa. Tai tahtoisin, tahtoisin olla menemättä ollenkaan, sillä motivaatio ei ole kovin mahtava näin viimeisellä opiskeluviikolla. Hinaan itseni silti jollain ihmeen voimilla keittiöön, ja laitan kahvinkeittimen tippumaan. Neljän tunnin yöunet taas takana, onneksi kofeiini on olemassa... marssin vessaan ja katson itseäni peilistä. Silmäpussit ovat mahtavat, kuten myös eilisen levinneet silmämeikit. Ilta meni taas hirveän ahdistus-itkukohtauksen vallassa, ja kipeä flashback siitä tulee mieleen katsoessani kasvojani. Pesen eiliset meikit kylmällä vedellä, ja niiden alta paljastuu turvonneet silmäluomet. Great. Onnea vaan mulle tämän naaman peittämiseen. Eipä paljoa ilman meikkiä liikuta tänään... Seuraavaksi suuntaan meikkinurkkaukseeni. Haen kupin kahvia ja alan lätkimään kaikkia maailman meikkivoiteita ja peiteaineita turvonneiden silmieni päälle. Silmäpussit peittyvät hyvin, mutta turvonneet luomet tekevät silmistäni hirvittävän väsyneen näköiset. Musta eyeliner yrittää jollain konstilla peittää niitä, mutta eipä sekään auta hirveästi. Näytänköhän muiden silmiin oudolta, mietin. Toisaalta, on ne ennenkin mut nähnyt tämän näköisenä eikä kukaan ole koskaan sanonut mitään. Seuraavaksi avaan bloggerin. Haluan kirjoittaa jostain syystä heti aamusta. Ehkä vaan vetkuttelen taas. Toinen vaihtoehto olisi kouluun lähtö, olisin ollut jopa ajoissa joskus. En kuitenkaan jaksa välittää, ihan sama menenkö ajoissa vai myöhästynkö sen 15 minuuttia. Samaa paskaa mä sielä silti saan aikaiseksi. 

Silmiin särkee. Tekisi mieli vaan sulkea ne ja vaipua uneen, edes hetkeksi... hävettää ja turhauttaa eilinen itkukohtaus. Miksi en vaan voinut lopettaa? Miksi mun piti taas vetää herne nenään ihan turhasta? Miksi en voinut antaa olla? Poikaystävä heitti jonkun jutun väärään aikaan, josta sitten hermostuin. Sen jälkeen kiukutti kokoajan, joka jossain kohtaa yltyi riidaksi, ja siitä sitten ahdistukseksi. Koko ilta meni ahdistuneena ja itkuisena. Pillitin vähän väliä. Miksi en vaan voinut marssia lääkekaapille ottamaan rauhoittavaa? En tiedä, en muista jotenkin enää niiden olemassaoloa. Pitäisi aina muistaa ne siinä kohtaa, kun ahdistus alkaa muotoutua. Se olisi estänyt tai ainakin lievittänyt eilistä episodia...

Oon nyt syönyt Voxraa about 2,5 viikkoa. On se vaan jännä, että silloin masentuneena ei huomannut kaikkia sivuoireita, kun ne oli jo valmiiksi olemassa. Aggressiivisuus ja ärtymys. Masentuneisuus. Itsetuhoiset ajatukset. Lisääntynyt ahdistus. Mitä näitä nyt on. Olen helvetin kiukkuinen kokoajan. Ärsyynnyn asioista, mitkä ei normaalisti aiheuta mussa mitään reaktiota. Kiukuttelen kaikille, niin ystäville kuten luokkakavereillekin. En osaa antaa olla. Välillä vaivun ihme masennuksen valtaan. Mikään ei tunnu miltään ja kaikki on samalla paskaa. Ihan järkyttävän paska olo. Itkettää vaan, mutta toisaalta en jaksa edes itkeä... Eilen ajattelin kuolemaa paljon. Ahdistuksen vallassa mun teki mieli vaan kuolla. Mietin varmaan kymmenen eri tapaa lähteä tästä maailmasta. Mietin itseni satuttamista. Nämä ajatukset tuntuivat jotenkin... pakonomaisilta. Ihan kun en voisi niille mitään. Ne olisivat siltikin ajatuksissani, vaikka en haluaisi ajatella niitä. Halusin vaan niin kovasti lähteä tästä maailmasta. Sammuttaa sen tuskan pois, mitä tunsin. Tää on se kaikista kamalin sivuoire, mitä on tullut. Mä kestän kaiken muun, mä voin olla ajottain masentunut ja voin ärsyyntyä helposti, mutta itsetuhoiset ajatukset ovat liikaa. Ei mulla ole edes mitään syytä, miksi haluaisin kuolla?! Kaikki on ollut niin hyvin... nyt välillä tuntuu, että mikään ei ole hyvin. Mä olen vaan taakka kaikille, musta ei ole mitään hyvää kenellekään. Olen maailman turhin ihminen, en edes ymmärrä miksi olen olemassa. Noin mä eilenkin ajattelin. Sanoin sen ääneen poikaystävälleni, ja se järkyttyi. Ei se ymmärrä, miten joku voi ajatella noin. Se ei ole sen mielestä normaalia. Mulle se on taas täysin arkipäivää, mä en voi ymmärtää sitä miten joku ei ole koskaan ajatellut noin. Siitä ehkä näkee, kuinka terve ajattelutapa mulla on... kuinka terve minäkuvani oikein on.

En tiedä mitä tehdä lääkityksen suhteen. Mitä jos noi sivuoireet ei lähde pois? Tekisi mieli vaan lopettaa taas heti kun tulee paskaa. En mä ole edes pirteä enää noista... tuntuu, että positiivisia vaikutuksia ei ole juurikaan. Ehkä mun täytyy käydä tänään kysymässä terveydenhoitajalta, että mitä mieltä se on. En mä halua ajatella itseni tappamista. En halua kuormittaa sillä itseäni, enkä muita. Se ei ole reilua kenellekään. Täytyy pysyä optimistisena, ehkä lääke vielä alkaa toimimaan kunnolla. Onhan se ennenkin niin tehnyt... ei saa luovuttaa vielä.

Nyt mun pitäisi lopettaa tää kirjoittelu. Koulu ei houkuttele tippaakaan, ei varsinkaan tämän silmäsäryn takia. Miksi mun piti taas juuri ennen nukkumaan menoa itkeä silmät päästä? Miksi en vaan voinut kuunnella poikaystävää, joka sanoi että nukutaan nyt yön yli koska huomenna on uusi päivä... se ärsytti mua jotenkin suunnattomasti kun se sanoi noin, mutta nyt taas mietin että se oli ihan totta. Olisi pitänyt vaan kuunnella sitä. Eilinen ahdistus tuntuu niin kaukaiselta muistolta, hyvä kun enää edes ymmärtää miksi se tuli. Tänään todellakin on uusi päivä. Lupaan itselleni, että tänään ei ahdista. Tänään mä yritän elää rennosti ja positiivisin mielin, nyt kun eilinen paska on purettu sydämeltä. En aio puhua sanallakaan ongelmistani. Ehkä kertoa vielä sen poikaystävälle, että tämä johtuu lääkkeestä. Sen unohdin eilen sanoa. Että se toivottavasti ymmärtäisi, että tämä on vain väliaikaista. Muuten pysyn visusti suu kiinni enkä edes aio tutkia mitään asioita. Tänään on miettimisvapaapäivä. Olen miettinyt ihan turhan paljon joka päivä kaikkia ongelmiani. Ehkä sekin sitten oikeasti kuormittaa, vaikka en sitä tajua. Ehkä mun mieli kaipaa nyt vaan rentoutumista ja irtiottoa kaikista näistä asioista. 

Kyllä. Päätän että tänään on hyvä päivä. Stay positive ja sitä rataa.